Wäinö Waldemar Aaltonen (8. maaliskuuta 1894 Karinainen - 30. toukokuuta 1966 Helsinki) oli aikansa merkittävimpiä suomalaisia ​​kuvanveistäjiä. Julkiset veistokset olivat tärkeitä kansallisia symboleja nuorella valtiolla, ja Aaltonen hallitsi julkista veistosta lähes yksinomaan 1920-luvun puolivälistä 1950-luvun loppuun. Hän oli tuolloin yksi Pohjoismaiden merkittävimmistä kuvanveistäjistä Suomen rinnalla.

Suurin osa Aaltosen tunnetuista veistoksesta edustaa 1920- ja 1930-luvuilla suomalaisen julkisen taiteen vallitsevaa hillittyä klassistista realismia, mutta hän sovelsi myös ekspressionismia, kubismia, art decoa ja muita kansainvälisiä ja modernistisia suuntauksia. Pronssiveistoksen lisäksi Aaltonen esitteli veistosmateriaalina graniitin ja kehitti myös puun käyttöä kuvanveistossa, joka on usein viimeistelty lehtikullalla.

Tunnetuimmat veistokset ovat monumentaalisia ja sisältävät usein isänmaallista sankarillista sisältöä. Silti monille veistoksille oli ominaista herkkä ja lyyrinen kosketus. Realismin vastapainoksi hän pienensi ja yksinkertaisti muotoja. Aaltosen merkittävimpiä julkisia veistoksia ovat Paavo Nurmen patsas, Työ ja tulevaisuus -veistossarja edustajainhuoneessa sekä Aleksis Kiven muistopatsas Helsingissä.

Materiaalien osalta Aaltonen käytti töissään pronssia ja marmoria sekä puuta mm. Hän oli suomalaisen graniitin käytön edelläkävijä.